Voi meidän pientä miestä  ihan itku tuli sen puolesta tänään kehässä. Miksi mamman pitää raukkaa kiduttaa ja raahata sitä kaikenmaailman kammottaviin paikkoihin ? Voi huoh...

Alku meni suht hyvin. Nemo tuli sisään halliin ihan reippaasti vaikka ryysis oli karmea. Koiria ja ihmisiä koko halli ääriäänmyöten täynnä. Kehä numero kolmen reunalla tapasimme Eeva-Maijan ja Lauran kera Roopen (Holmankarin Robert Redford), joka on siis Nemon puol'veli. Nemo oli ihan pirteä, leikki uuden kaverin kanssa ja jopa söi nakkeja mun kädestä. Toivon kipinä alkoi viriämään, josko kaikki menisikin ihan hyvin ? No menihän se siihen asti, kunnes viereen tuli kolmen pikkulapsen porukka kiljumaan ja mellastamaan. Kipinä sammui sen siliän tien. Nemo alkoi panikeeraamaan lapsia ihan julmetusti vaikkei ne toisiaankaan tehneet muuta kuin olivat vain normaaleja lapsia. Heitä ei voi tilanteesta syyttää millään muotoa.

Kävimme välillä ulkona lenkillä, koska kehän aikataulu oli parisen tuntia myöhässä ja kun palasimme takaisin, en meinannut saada jätkää enää halliin takaisin. Puoli väkisin sen raahasin sisään.   Nemo löysi turvapaikan Eeva-Riitan jaloista tuolin alta eikä sieltä olisi millään lähtenyt enää pois, sitten kun lopulta oli meidän vuoromme mennä kehään. Porukassa juoksu vielä meni jotenkuten, mutta yksilöarvostelussa se pakitti tuomaria, murisi sille eikä suostunut mihinkään yhteistyöhön. Nakkia oli turha edes tarjota.

Tuomari kehui koiran ulkonaköä, mutta ripitti minua kovasti siitä, että tuon pelkäävän koiran kehään ja käski minun lähteä heti kotiin. No niin, oikeassahan hän tietty oli, mutta toisaalta vaikea se on näyttelytilannetta edes treenata, jos niihin ei koskaan mene harjoittelemaan.

Kauhean pahamieli jäi Nemon puolesta ja tokkopa menemme ensi pyhänä Lahteen ollenkaan. Yhdistyksen pentunäyttelyyn sitten ehkä kokeilemaan ? En tiedä...niin maassa mieli tällä hetkellä ettei jaksa ajatella niin pitkälle.