Meikä se sitten suoriutui eilen iltalenkillä ja kohelsi nyrjäyttäen nilkkansa niin että tuntuu...pahalta.   Olin tulossa tyttöjen kanssa kotiinpäin koululta ja siinä hiekkatiellä astuin joko kuoppaan tai kiven päälle tai whatever, nilkka taittui alleni ja jumaleissön että sattui. Itku ja parku siinä pääsi. Tytöt, joilla ei tapahtumaan ollut osaa ei arpaa, huolestuivat todella ja Dara yritti vaan tulla nuolemaan mun naamaa kun kaksinkerroin vaikeiroin ja pitelin jalkaani.

Tuskanhiki ottalla yritin ottaa muutamaa askelta eteenpäin ja totesin, ei tuu mitään. Kerrankin Elli ei vetänyt remmissä. Tarkkaili vain huolestuneena omaa mammaansa, että kuoleeko se ny tohon paikkaan. Soitin isännälle, mutta tämä oli jo ehtinyt vetäistä perjantaioluet kitusiinsa, eikä voinut lähteä autolla minua hakemaan. Tulla hölkötti kuitenkin hetkenpäästä vastaan ja hiljaa hiljaa hiivimme kotiin. Kyllä vajaa kilometri tuntui pitkältä matkalta !

Kotona sitten kylmää, kohoa ja kompressia ja burana kuussatasta naamariin. Lääkäriin en halunnut lähteä, sillä ajatus päivystyspolista perjantai-iltana Helsingissä ei jotenkin kiehtonut ollenkaan. Ajattelin katsella aamuun.  Nilkka ei turvonnut kuin vähän ja burana auttoi särkyyn, joten sain nukuttua yön ihan hyvin. Nyt aamullakaan ei jalkaa enää särje enkä ole ottanut uutta särkylääkettäkään. Astumista nilkka kestää vielä aika huonosti.  En usko, että siellä mitään venähtäneitä nivelsiteitä kummempaa on. Ne on menneet mulla niin monesti, että tää on tuttua.

Illalla olis meno HIHS:iin ja huomenna dalmisyhdistyksen kokouksiin Lammille. Saas nähdä kuinka ämmän käy ?